Aikaapa on taas mennyt viime kirjoituksesta. Olen ollut pohjattoman väsynyt, kirjaimellisesti itkenyt itseni uneen, tuntenut olevani pohjalla.
Viime kesä kuitenkin kasvatti paljon. Ja vihdoin huomaan, että elämä kantaa. Kaikki on hyvin ja en koskaan palaisi menneeseen. Sydän on arpensa umpeen kasvattanut ja aina valmis uuteen.
Kaunis pieni suloinen nuorimmainen, kehittyy ja oppii uutta. Sydän meinaa pakahtua.
Isommat sisarukset ovat reippaita ja omatoimisia. Jännitetään jo kesälomaa ja syksyllä siintävää esikoulua. Äiti palaa opiskelijaksi ja saapa nähdä kuinka pärjäämme, taloudellisesti ja muutenkin. Elän symbioosissa lasteni kanssa. Ehkä irtiotto tekeekin hyvää, mene ja tiedä.
Elämä on muutenkin raiteillaan. Minulla on oma,kaunis koti. Kukaan ei sitä vie pois.
Elämässäni on joku, joka pitää minusta kiinni ja rakastaa minua ja lapsiani. En uskonut että sellainen ihminen löytyisi, saatika näin pian.
Lapsilla on usein isää ikävä. Isänkaipuuta ei äiti voi poistaa. "Milloin isi tulee?" Ei äiti tiedä.
Pääsääntöisesti kerran kuussa se biologinen siemenlinko on lapsilleen isä. Tai osalle. 2/3 kelpaa. Nuorinta ei ole tavannut, eikä tahdo tavata. Milloin on aika kun pienet silmät katsovat äitiin ja kysyvät, kuka on minun isäni,miksi minäkin en kelpaa? Milloin on aika kun isommat sanovat, että minäkään en mene isän luokse, kun pikkusisarus on ilmaa?
Ädin taakka on joskus suunnaton.
Voi luoja, on varmasti hyvin raskasta, kun kaksi muuta saavat tavata isäänsä tai "kelpaavat" isälleen. Mutta toivottavasti nuorinkin, kunhan vähän vanhenee, on yhtä tärkeä isälleen kuin nuo isommatkin :/ Paljon voimia ja jaksamista!
VastaaPoista